Amatööri kuvaamassa meikkivideoita.

En ehtinyt juhlia Halloweenia sen kummemmin, kun oli kyseinen viikonloppu aika työntäyteistä. Mutta hyvällä tavalla!

Olin Suomenlinnassa tekemässä pikamaskeerauksia Viaporin Kekri -tapahtumassa. Ja on aina yhtä ilahduttavaa, kun lapset toivoo jotain pelottavaa meikkiä ja siinä touhuaa sitten toiveiden mukaan eikä satu olemaan peiliä asiakkaan edessä. Sitten kun ojentaa peilin niin se kauhistus sekä riemu on jotain hulvatonta! Oli paljon tyytyväisiä lapsiasiakkaita. Toki aikuisiakin, mutta varsinkin ne lapset on vallan ihania.

Yritin myös kuunnella hieman, että mitä tuttavat haluaisivat nähdä. Ehdin ja jaksoin kuvata yhden videon aiheeseen liittyen, jonka julkaisen näin mukavasti viiveellä. Vessapaperi ja lateksi ovat hyviä sekä helppoja ystäviä silloin, kun täytyy naamioitua ällöttävästi.

En ole mikään erityisen lahjakas kuvaamaan videoita, mutta huomasin, että tykkään siitä. Tai siinä mielessä, että editointi on ihan hauskaa. Siihen menee aikaa, mutta se on jollain tavalla rentouttavaa. Vähän kuin rastojen huovuttaminen: sitä vaan tökkii ja tökkii, kunnes on tyytyväinen. Vielä kun jaksaisi joskus heittää puheraidan videoiden päälle, niin olisi kenties mukavampia katseltavia. 

Tämä oli tämmöinen pikainen päivitys, mutta lupaan keksiä jotain päänne menoksi tässä lähipäivinä. Ja toivottavasti nyt loppuvuonnakin on hauskoja projekteja maskeerauksien suhteen. Ainakin jotkut jutut vähän jo oravittaa vihjauksina sekä ensi kesäksi piti jo varata itsensä yhteen suurempaan projektiin.

Ehdotuksiakin muuten otetaan vastaan: olkaa reippaita ja laittakaa feispuukitse tai kommentoimalla ehdotuksia sekä toivomuksia. Voisin skarpata ja kuvata lisää videoita!

Heke Makes Up - Facebookissa

Jokeria ja pölvästit.

Kuulun niihin ihmisiin, jotka viimeinen päivä syyskuuta ovat kädet nyrkissä, naama virneessä ja kyykyssä valmiina lokakuuhun. Olen sanonut varmasti tämän kuukauden jokaisena päivänä vähintään kerran sanan "halloween". Ujoa katkeruutta on ilmassa, koska Suomessa se ei ole niin iso juttu ja haluaisin jakaa karamelleja lapsille, jotka ovat pukeutuneet haamuiksi ja vampyyreiksi. 

Intoni ja pinkeyteni ei kuitenkaan ole hirmuista kyytiä iskeytynyt naamaani. Olen kokenut sen vasta inspiraationa ja pikkuhiljaa turskahtelee ideoita.


Sunnuntainen iltapäivä vaati sitä, että tarkkailin hieman Heath Ledgerin esittämän Jokerin arpia, että miltä ne olisivat näyttäneet vuorokauden ikäisinä. Nehän ei mene ketterästi nätteinä viiltoina suupielestä ylös, vaan ovat sellaista satunnaista härpäkettä. Ensin alle veistelin arpivahasta muotoutumia ja kohoumia, sitten revin auki ja tungin kuivahtaneen näköistä veritöhnää arpiin.

... Oletin myös, ettei Jokeri silloin käyttänyt kovasti meikkiä ja alkoi laittamaan huulipunat sekä tummat silmät vasta haavojen parannuttua. Täten olin vaan hieman kärsinyt ja mustelmainen. Kyllähän sitä ehkä itku (tai nauru?) tirahtaa vähemmästäkin, kun naamalle käy näin. Ja tässä oli vähän yritetty jo ommella haavaa umpeen, kun roikkuu neula suupielestä.

Sitten vielä asiaa sivuten yritin tuttavalleni näyttää miten saa helpon, nopean ja perinteisen Halloween-meikkauksen. Ajattelen vaan asiat vaikeasti, eli tämä ei kuulemma ollut helppo ja yksinkertainen. Mutta kuitenkin aika perinteinen!

Partneri myös innostui miettimään, että mitä kaikkea me voidaankaan tehdä meidän kamerallamme. Sillä on kuvattu muutamia musavideoita ja keikkoja, mutta mitä jos kuvaisi... kotivideoita?

Koskimme kameraan ja sitten koskin editointi-ohjelmaan ensimmäistä kertaa ikinä, joten tulos ei ole mikään maailman mahtavin. Tarkoituksena ei ollutkaan tuottaa laadukasta meikkivideota, vaan lähinnä naureskella itse moiselle. Varsinkin sille, että miten sitä näyttääkin videolla hirveälle ja kuinka oma ääni on ehkä maailman kamalinta kuultavaa. 

Kiitos ja anteeksi!

Hovinarri.

Lapsena unelma-ammattini oli hovinarri. Myöhemmin unelmaksi muodostui laulava eläinlääkäri. Valitettavasti mitään näistä en nyt aikuisena tee ammatikseni, mutta hovinarrina oleminen olisi vallan viehättävä ajatus!

Harley Quinn on myös yksi idoleistani, joten uuden Batmanin ollessa tyrkyllä en voinut hillitä. Vaikka aloittelin meikkaamista ihan asialinjalla, niin se lähti sitten omaan suuntaansa. Joka on kyllä ehkä hauskinta ja parasta naaman maalaamisessa.

Huulissa Coloured Rainin "Soul" mattahuulipunalitku ja valkoista meikkivoidetta. Uuh.

Voin kertoa, että on maailman eniten vaivalloista meikata ihonsa eri väriseksi ja vielä valkoisemmaksi. Olen testannut pienen ikäni aikana erilaisia keinoja ja ainoa suunnilleen toimiva keino on sekoittaa valkoista kasvomaalia/ihomaalia vaaleaan meikkivoiteeseen. Sitä en nyt toki tehnyt, koska olin reipas ja töpöttelin naamaani valkoista paksua meikkivoidetta noin nelkytä minuuttia, että se olisi edes semisti tasainen!

Traagiset klovnin kyyneleet onnistuu, kun löytää käsiinsä valkoisen eyelinerin. Ja toki piti hiveltää niihin glitteriäkin, mutta se ei kuvissa näy kovin hyvin.

Olen muutenkin yleisesti ilahtunut silmien "väärin päin rajaamisesta". Joskus se menee enemmän ja joskus vähemmän niin kuin strömsössä.

Jään nyt haaveilemaan siitä, että jonain päivänä saan ruveta narriksi. Mielellään rikkaaksi narriksi, jos meinaisin olla hovinarrina aatelisille. 

Face/Off.

Joskus jotkut saavat kuulla varsin alentuvia kommentteja sen takia, että meikkaavat tai eivät meikkaa. Joko ollaan sitä mieltä, että meikkiä on liikaa tai sitä pitäisi laittaa naamaan. Oikeaa vastausta tähän on turha etsiä, koska sitä ei ole olemassakaan.

Itselle meikkaaminen on harrastus, en koe sitä pakolliseksi asiaksi. Yleensä meikkaan kerran kahdessa viikossa. Kun herään arkiaamuna töihin, niin ensimmäisenä mielessäni ei ole se, että näyttääkö ripset tuuheilta tai onhan naama hyvin. En ole lainkaan aamuihminen, täten yritän vaan muistaa laittaa housut jalkaan ja ottaa avaimet mukaan. Ja koska työni ei tarvitse ehostusta, niin mitä sitä suotta heräämään vielä aikaisemmin. Kun aamulla ei ole meikannut, niin mitä sitä turhaan skarppaamaan sitten illallakaan. Menen siis nakunaamaisena suurimman osan elämästäni enkä koe sitä pahana asiana. 

Sitten kun meikkaan, niin siihen saattaa vierähtää parikin tuntia. Otan sen oikein asiakseni, nautiskelen, mietiskelen, juon välillä energiajuomaa, pidän taukoja... Jotkut saattaa kokea sen stressaavaksi, mutta minulle se on sitä omaa aikaa. Ihan samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin, jossa keskittyy hetken aikaa johonkin asiaan omassa kuplassaan. Teen sitä "omaa juttua" ja katsoo mitä tapahtuu. Joskus naamassa on foliota, joskus lateksia ja joskus vaan turhan paljon ripsiä. 

Internetsissä liikkuu nyt tavallista enemmän kuvia siitä, että mitä meikillä saa aikaan. Olen katsonut innolla eri artistien puolikkaita naamoja, onhan tuo vallan jännää! Toki saman kuvan olisi voinut ottaa arkisemmassakin tyylissä, mutta ainakin näkyy kontrasti vähän paremmin. Kumpi on parempi? Mielestäni kumpikin yhtä hyviä. Kunhan molemmat puoliskot elävät sulassa sovussa keskenään. 

Antaa kaikkien kukkien kukkia. Ihmiset on hienoja otuksia ilman pakkelia, mutta pakkelilla sitten voi antaa persoonastaan enemmän ilmi kanssaihmisille. Jos kokee, että persoona pääsee paremmin esille kirkkaissa väreissä, niin antaa mennä. Jos taas tuntuu kotoisalta olla maanläheisempi, niin ei tarvitse väkisin laittaa kirkkaita värejä vaatteisiinsa tai kasvoihinsa. Joskus joku tietty musiikkimakukin voi paljastua meikeistä, jolloin samanhenkiset löytävät toisensa helpommin. 

Ei kuitenkaan oteta asioita niin vakavasti. Niin kuin kaikille on opetettu, niin ulkonäkö voi pettää. Raavas mies voikin olla luonteeltaan halinalle, pellemaskeihin sonnustautunut saattaa olla järkevä ihminen ja naturellina liikkuva ihminen voi olla kuplivan räikeä persoona. 

Mad Max: Fury Road

En tiedä tarvitseeko asiasta sen enempää keskustella, koska varmaan useat tietävätkin jo, että uusin Mad Max oli aika pirun kova elokuva.

Huomasin useita hienoja elementtejä maskeerauksissa ja asusteissa, valitettavasti en ole kovin lahjakas rakentamaan mitään, muuten minulla olisi jo uusi hengitysvekotin. Se voisi auttaa siihen, että jos kulkee metrossa viikonloppuisin, niin ei tarvitsisi haistella kanssaihmisten viinanhuuruisia hengityksiä.

Koska minulla lojuu vain yksi isoa kokoa oleva kalju, niin päätin sitten purkaa inspiraationi epäkaljumpaan hommaan. Haluaisin siilitukan, mutta valitettavasti takaraivoni näyttää mahdottoman tyhmältä nakuna. Täten taistelin tukkaani geelaten taakse, mutta koska se kasvaa suoraan pystyyn, niin havaittavissa sojotuksia.

Tässä on nyt kuitenski!

Kasvatin myös viikset.

 

Tämä oli ehkä enemmänkin sellainen fiilis-juttu kuin minkäänlainen erityinen meikkaus. Ihmeen kauan kyllä sai säätää, että sai kerrostettua mukavat töhnät otsaan. Yritin myös näyttää ujosti ruskettuneemmalta, kuivahtaneelta ja näivehtyneeltä. Mutta kuitenkin sankarilliselta. Tämä vaatisi kyllä sen tukanleikkuun, mutta pitää toteuttaa sitten kyseinen sotamaski uudestaan, kun tulee se hetki, että tukka lähtee.

Kiitos ja näkemiin.

ZombieWalk Helsinki 2015

ZombieWalk on tapahtuma, jonne aina uhkaan osallistua, mutta meinaan unohtaa. Olin vuosia sitten kertaalleen siellä kävelemässä, jolloin tuli kiirus ja sudin vaan naamaani luomivärejä sekä puin pienen koirani verkkosukkahousuihin. Teemakseni valitsin silloin glamour-zombien.

Kuvat: Marko Saari

Tänä vuonna olin ajoissa bongannut ZombieWalkin ja ajattelin, että nyt on aikaa valmistautua ja suunnitella. Höpsis, kun edellisenä päivänä vasta muistin ja en ehtinyt suunnitella mitään. Sen lisäksi olin vielä katsonut aikataulun väärin ja tuli vähän kiire. Mutta sainpas väsättyä silti ensimmäisen zombie-maskini, kun sitä ennen tehnyt vain ujosti menehtyneen oloisia!

Maskiin käytettiin periaatteessa kahta materiaalia: pirkka wc-paperia ja nestemäistä lateksia. Ja bonuksena toki tekoverta, jota saa ostettua kätevässä suihkepullossa. Maski on siis kasattu veskipaperilla ja lateksilla, sen jälkeen maalattu erinäisillä sävyillä ja suihkittu päälle tekoverta. Lateksi ei haise kovin hyvältä, joten jos on herkkä hajuaisti, niin en suosittele iskemään sitä suoraan nenän alle. Ja lateksia pois ottaessa lähtee samalla ihokarvat, eli saa bonuksena vahauksenkin. Kun nytkytti lateksia irti kaulalta ja heltasta, niin kyllä piti pari kertaa irvistää. Joutuu myös kaksi päivää kylpemään, koska tekoveri ei lähde millään ihosta. Vaatteista se onneksi lähtee 60 asteen pesulla, harmi ettei itseään voi laittaa pyykinpesukoneeseen.

Ja paremman tuloksen olisi saanut, jos olisi laittanut lateksit suun eteen. Mutta valitettavasti ajattelin olla maskissa koko päivän, eli oli hyvä saada edes pillillä juotua ja ujuteltua suuhun palasia karjalanpiirakkaa. Pelkkiin kuvauksiin tehdessä suu olisi hyvä peittää, mutta tällä kertaa näin! Sitten kun aikoo olla ihan ehta zombie eikä tarvitse ravintoa, niin voi laittaa suunsa lateksilla kiinni. Mutta uskoisin, että kun aivojen himo käy liian suureksi, niin pakko ne lateksit olisi siitä repiä lopulta pois. Tai jos haukottelee, niin naama repeää.

ZombieWalkissa oli paljon hienoja maskeja, mutta en vienyt kameraa mukanani ja partneri oli ylioppilasjuhlissa kävelyn aikaan. Partneri sai sitten After Partyihin pikamaskin, koska olin ostanut liput zombie-alennuksella (muutama euro alea, jos on zombie). Meininki yleisesti oli tosi hyvä, tämmöisiä tapahtumia saisi olla enemmänkin. Erilaisia teemoja voisi keksiä, jotka toimisi laumassa ja joukossa.
Iso kasa... murmeleita? Iso kasa... torakoita? 

Elämäntehtäväni täyttyi, kun tapasin niin monta ilahtunutta ihmistä. Minusta pointti koko hommassa on se, että ihmiset säikähtää ja sen jälkeen naurahtaa. Tuli otettua monta selfietä ihmisten kanssa ja jälkikäteen bongasin itseni useista uutisista. Tuntui siis onnistuneelta tempaukselta, kun oli niin paljon hyvää mieltä ja iloa ilmassa. Illalla keikallakin vielä ihmiset jaksoivat ihmetellä, kehua ja tykästyä. Tarkoituksena ei ollut pelotella lapsia tai häiritä ketään, itse asiassa nuorin zombie taisi olla muutaman kuukauden ikäinen ja vanhemmat toi lapsiaan Ruttopuistoon katsomaan zombeja. Toki jotkut ihmiset tuomitsevat, mutta uskoisin, että vähiten ne lapset, joiden puolesta huudellaan ettei näitä tempauksia saisi tehdä. 

Vielä spesiaali maininta siitä, että After Partyihin pääsi zombie-alennuksella sekä siellä esiintyi Flesh Roxon. Olin niin reipas, että ostin vihdoin bändipaidankin ja ulkomaalainen pääesiintyjä ei vetänyt lainkaan vertoja Flesareiden meiningeille!

12.9.2015 järjestetään Seurasaaressa tapahtuma, jossa voi juosta zombeja karkuun tai olla zombie, joka jahtaa epätoivoisia kirmaajia. Sieltä löytyy myös myyjäisiä, musiikkia ja muuta tapahtumaa. Kannattaa tsekkailla, jos zombiet kiinnostaa ja tekee mieli lähteä lenkille, mutta kaipaisi hieman jotain motivaatiota. Motivaationa voisi toimia esimerkiksi se, että joku haluaa syödä sinun aivosi.

Zero Hour - Post Apocalyptic Helsinki


Oli kiva nähdä kaikenlaisia zombieita ja aion kyllä osallistua tiheämmin näihin keikauksiin. Ideoita nimittäin olisi monia joita voisi toteuttaa. Mallinaamoja ei niinkään, mutta tervetuloa vaikka ennen Zombie Runia meikäläisen penkkiin kaunistautumaan!

Kukamitämissähä.

Väsäsin pienen info-sivun, koska blogi heräilee tässä henkiin ja ehkä joku haluaa tietää, että kuka on täällä kirjoittelemassa. Klik:


Kuka?


Toki jos tulee mieleen kysymyksiä, niin kommentti-boksi on sitä varten sekä sähköpostiin voi laittaa uteluita. Mielelläni vastailen kaikenlaisiin kysymyksiin, jahka ne pysyy suhteellisen asiallisina. Älkää siis peljätkö vaan olkaa rohkeita!

Black as midnight on a moonless night - Night in Twin Peaks

Minulta kysyttiin, että olisinko kiinnostunut maskeeraamaan näyttelijöitä erääseen mystiseen ja huisiin tapahtumaan. Tapahtumahan oli Night in Twin Peaks, joka järjestettiin Gloriassa 8.-10.4.2015. Totta kai olin kiinnostunut ja muutamien unettomien öiden jälkeen (liikaa suunnitelmia ja visioita päässä) toimin päämaskeeraajana ja laitoimme Danielan kanssa tusinan verran näyttelijöitä valmiiksi lavalle.

Night in Twin Peaks oli jotain täysin muuta kuin yksi näytelmä: koko Gloria oli laitettu uuteen uskoon sisustuksen osalta, oli erilaisia huoneita sarjan teeman mukaan, tarjolla oli kirsikkapiirakkaa ja donitseja sekä livebändi soitti musiikit. Se olikin elämysilta, joka varmasti sai aikaan kylmiä väreitä sarjan faneille ja huhujen mukaan kävijöitä tuli todella kaukaakin nauttimaan suosikkisarjastaan. Hyvällä tavalla ihan älytön projekti eikä voi kuin hattua nostaa järjestäjille!

Pakko sanoa, että kokemuksena ihan järjettömän hieno, koska kaikki paikalla olleet oli mahdottoman mukavia ja rentoja. Vaikka sitä ensin olikin stressaantunut kaikesta tekemisen määrästä, niin ihanat näyttelijät ja järjestäjät tekivät työnteosta hauskaa. Nauroimme, höpisimme ja tunnelma oli koko kolmen päivän ajan railakas. Vähän kuin olisi viettänyt mökkiviikonloppua kavereiden kanssa, mitä nyt oli koko ajan joku meikkisuti kädessä.

Haastettakin löytyi, kun muutama maski vaati suuria muodonmuutoksia. Esimerkiksi agentti Cooperia esittänyt Roope Olenius on luonnostaan vaaleatukkainen sekä hiukset menee nätille kiharalle. Ja Jättiläistä esittänyt nuori herrasmies oli tosiaan nuori sekä puuhkeatukkainen. Mutta mitä sitä ei pystyisi meikillä, glatsaanilla ja vappuspraylla tekemään?

Ei ole pienen Heken riemulla rajaa, kun saa tehdä kolme päivää putkeen mustelmia. Ensimmäisenä päivänä vietiin Ronette Pulaskin mekko ulos, etsittiin lähimmät pensaat ja mullat, jonka jälkeen kieritettiin sitä siellä. Hypittiin mekon päällä ja hinkutettiin siihen tekoverta. Voin kuvitella kuinka järkevältä se näytti, kun kaksi naisihmistä riepoo valkoista mekkoa pitkin multia. Mutta ainakaan ei voi törkyä saada aikaan yhtään sen autenttisemmin. 

Tällainen projekti vaatii aika paljon improvisointia, jonka luulin aiheuttavan harmaita hiuksia, mutta oikeasti nautin siitä. Joutuu vähän aikaa pähkäilemään, jonka jälkeen saa kuningasidean ja sen jälkeen voi taputella itseään selkään, kun olikin niin viksu. Teatterimaskeerauksessa ei ole rajoja, jos ei itse ala rajoittamaan itseään. Mystisesti maskeeraajan aivot toimivat niin, että katsellessaan huoneessa olevia esineitä ja materiaaleja sitä saa ideoita. Ja kodin kuivatarvikkeet sopivat myös tarpeen vaatiessa. 

The Giant.

Leland Palmer.

Audrey Horne.

Man From Another Place.

Ronette Pulaski.

Voin tunnustaa, että torstai tässä projektissani oli yksi elämäni parhaita päiviä. Ja olen kiitollinen, että partnerini oli mukana parina päivänä, jotta saatiin kuvattua making of -kuvia sekä valmiita maskeja. Näitä kuvia vaalin hartaudella hamaan hautaan saakka. Kun projekti oli tehty, niin seuraavan lauantain vietin nukkumalla. Valehtelematta vedin varmaan vuorokauden aikana sellaiset 18h unta kalloon. Voisi kuvitella, että sellainen väsymyksen määrä harmittaisi, mutta ei ollenkaan. On nyt jo ikävä koko porukkaa ja tekisin saman uudestaan ihan salamana. En voi tarpeeksi kehua näyttelijäporukkaa, joten lakkaan nyt kehumasta. Kyllä te tiedätte, te jotka sattumalta olitte paikalla. 

Niin kuin teletapit sanoisivat "UUDESTAAN!" ja silmät väpättää vetisinä, jotta saispa vielä saman porukan kasaan kenties jonkun uuden projektin merkeissä. Ja suuri kiitos Danielalle, jonka kanssa maskeeraus sujui todella sutjakkaasti, koska meillä on samanlainen tyyli tehdä sekä persoonat natsaa. Opin paljon sekä on aina mielenkiintoista nähdä, että miten muut tekee asiat. 

Muutama linkki vielä loppuun:

Ilta-sanomat: Bobin traumatisoimat kokoontuivat yhteen Helsingissä - katso Twin Peaks -video!

Dome.fi: 25-vuotiasta Twin Peaks -sarjaa juhlitaan Helsingissä näyttävästi

Daniela Koskinen

Kiitos!